Hyvät lukijat!

Jälleen koivut ovat vihertyneet ja kielot kukkivat pihamaani varjostoissa. Tulppaanien loisto on jo ohi, mutta sireenien tuoksu tulvii avoimesta ikkunasta Tuusulanjärveltä tulevan tuulen mukana. Jälleen on kirjailijan vuodenkierrossa myös se aika, jolloin kevään houkutukset on hylättävä ja istuttava tiiviisti tietokoneen ääressä, jotta syksyn kirja valmistuisi.

Olen jättämässä hyvästejä Imatra-sarjalleni. Tästä viimeisestä, viidennestä osasta tuli aika erilainen kuin vielä viime syksynä ajattelin. Muutamien aikaisemmista kirjoista tuttujen ihmisten elämänkohtalot ovat vieneet tarinan uusille seuduille. Eletään ensimmäisen maailmansodan alkuvaihetta 1914-1915. Sodasta piti tulla lyhyt, mutta se kesti vuosia ja toi mukanaan suuria kärsimyksiä. Romaanini henkilöt eivät tiedä, miten valtavaa muutosta tuo aika merkitsi koko Euroopalle, he aavistelevat vain. Suuret armeijat ovat liikkeellä, miljoonat sotilaat, pakolaisten joukot, koko entinen maailma murtuu.

Pihkovan kaupunki on eräs niistä paikoista, joihin haavoittuneita tuodaan satojen kilometrien päästä itärintamalta. Siellä sijaitseva Punaisen Ristin sairaala on eräs romaanin keskeisistä tapahtumapaikoista. Kevään suuria elämyksiä on ollut matka Pietarin kautta Pihkovaan, Petseriin ja Tarttoon. Olin antanut romaanille nimen Pihkovan kellot jo ennen tätä matkaa, mutta siellä vasta näin ne kymmenet kupolit ja kellotornit, jotka niin kauniisti edelleen siintelevät kaupungin kattojen yllä. Sama asemarakennus, jonne sairasjunat ensimmäisen maailmansodan aikaan toivat sotilaita, on edelleen kunnostettuna paikallaan. Sen edessä seisoneessa junavaunussa tehtiin historiaa maaliskuussa 1917: keisari Nikolai II allekirjoitti asiakirjan, jolla hän luopui vallasta.

Alkukesän vehreyden keskellä haluan tervehtiä teitä, hyvät lukijat, Ilmari Pimiän runolla ”Suvirinteellä”. Se sisältyy kirjaan Elämäni runot, jonka kokosin minua elämän varrella koskettaneista runoista ja joka ilmestyi toukokuun alussa. Oman osuuteni teoksen tuotosta olen lahjoittanut Suomen Punaisen Ristin katastrofirahaston kautta Jokelan koulusurmasta kärsineille nuorille. Heille ja teille kaikille toivotan kesän vapautta ja iloa!

Suvirinteellä

Ah, kirkkaita päiviä näitä:
ei pilveä yhtään näy,
sinihimmeäin heinäin päitä
tuul’ lempeä hiljaa käy.

Ihan keskelle kukkasmerta
olen painunut kylpemään,
mäkitervakon tummaa verta
ylt’ympäri pärskyy pään.

Ei aatosta yhtään mulla,
ei yhtään toivettakaan,
suven vangiksi näin voi tulla
ja katsoa, katsoa vaan:

ah, kirkkaita päivä näitä,
kun pilveä pient’ ei näy
ja himmeäin heinäin päitä
kuin keinuen tuuli käy.

Laila Hirvisaari